Katastrofin aineksia

Harvoin on suomalainen dokumentti saanut etukäteen yhtä suurta julkisuutta kuin 19.9. ensi-iltansa saava John Websterin Katastrofin aineksia. Harvoin on myöskään dokumenttielokuvassa tartuttu näin tärkeään ja haastavaan aiheeseen kuin ilmastonmuutos. Websterin tavoitteena dokumentissaan on näyttää, miten arki muuttuu kun tavallinen keskiluokkainen espoolaisperhe pistetään vuodeksi öljydieetille ja samalla todistaa, että muullakin tavoin voi elää. On pakko elää toisin.

Websterin dokumenttia mainostetaan hauskaksi. Kipeän hauskaksi. Ja sitä se onkin, ainakin ensimmäisen puoliskonsa ajan. Erityisesti perheen pojista vanhempi oli erittäin hellyttävä ja hänen vilpittömyytensä tuntui korostuvan vanhempien valtataistelun rinnalla. Elokuva alkaa sillä kun John havaitsee ilmastonmuutoksen koskettavan myös häntä ja hän päättää tehdä asialle jotain. Niinpä hän kuvaa tilanteen, jossa hän ehdottaa seuraavaa dokumentin aihettaan erittäin vastahakoiselle vaimolle, joka kuitenkin lopulta suostuu miehensä ehdotukseen, kuten lähes joka kerta dokumentin aikana. Elokuvan varrella Anu puolustaa lastensa oikeuksia keskiluokkaiseen öljyn ja etenkin muovin täyttämään elämään, kun John taas uppoutuu yhä syvemmälle tehtäväänsä. Erityistä hilpeyttä herättää kohtaus, jossa vaimo on lähtenyt aamuyöllä salaa mieheltään polkupyörällä vesisateessa huoltoasemalle ostamaan pojille karkkia ja sipsejä synttärikutsuja varten.

Johnin kiihtyvä maanisuus aihettaan kohtaan käy elokuvan varrella hyvin piinaavaksi sekä perhettä, että katsojia kohtaan. Mies ehdottaa perhettään hävittämään kaikki tarpeettomat muovituotteet, koska öljy on pahasta. Pian hän päättää tuosta vain perustaa yrityksen (sangen typerän vieläpä) ja ilmoittaa siitä kameroiden käydessä vaimolleen, joka ymmärrettävästi on hyvinkin pahoillaan tapahtuneesta.

Luonnonsuojelun näkökulmasta monet perheen vuoden aikana tekemät ratkaisut ovat suorastaan typeriä ja he keskittyvät aivan vääriin asioihin pyrkimyksessään hillitä ilmastonmuutosta, mutta heidän saavutuksensa on silti vakuuttava ja opettaa meille, että elämäntapojaan ei tarvitse muuttaa edes kovin paljoa, jotta saa aikaan suurenkin muutoksen ekologisessa jalanjäljessään.

Kerronnallisesta näkökulmasta avioparin riitely ja kinastelu ei ole mitään kaikkein houkuttelevinta katsottavaa, mutta Webseterin kiihtyvä innostus asiaan ja hätiköidyt ratkaisut ovat hyvinkin viihdyttäviä ja ihmisten vaikutus ilmastoon tulee ymmärretyksi jopa selkeästi ja mielenkiintoisesti. Tosin joissain kohdissa kertoja päättää vetää vähän liikaakin mutkia suoriksi, samalla tavalla kuin perhe keskittyessään ainoastaan öljynkulutukseen ja unohtaessaan erityisesti ruuan vaikutuksen ilmastonmuutokseen, sekä tuotteiden elinkaarivaikutukset.

Annan elokuvan monet puutteet John Websterille anteeksi, koska toivon, että eksibitionismin sijaan elokuvan tekemisen vilpittömänä vaikutteena on ollut pyrkimys tehdä epämiellyttävän totuuden havainnollistamisesta miellyttävää ja saada muutkin tekemään jotain asian eteen. Ja toivon, että ihmiset elokuvan katsottuaan edes miettivät asioita omalla kohdallaan. Mitä juuri minun on mahdollista tehdä toisin?

Avainsanat: John Webster, katastrofin aineksia, Uncategorized